Paronitar puussa

Ei ole ihme, että Kazuo Ishiguron monitasoinen romaani on saanut nuoresta iästään huolimatta klassikkon aseman. Kirja vie lukijansa 1900-luvun alun ja puolenvälin Englantiin: isoihin kartanoihin, pikkukyliin, maaseututeille, lordien juhlapäivällisille ja palvelusväen ahtaisiin tiloihin. Kirjan tiheä tunnelma tuo mieleen lapsuuden Hercule Poirot -elokuvat ja toisaalta Bertien ja Woosterin. Romaani kertoo traagisista kohtaloista ja menetetyistä tilaisuuksista, vanhenemisesta ja ihmisen elämän arvosta tai arvottomuudesta. Se pitää lukijan otteessaan alkumetreiltä aina viimeiseen lauseeseen asti.

Japanissa syntynyt ja lapsena Englantiin muuttanut Ishiguro kuvaa ja kritisoi satiirissaan englantilaista yhteiskuntaa ulkopuolisen tarkkanäköisyydellä. Kirja on jo parhaat päivänsä nähneen hovimestari Stevensin sisäinen monologi, jossa hän persoonallisella ja hyvin englantilaisella tavallaan kuvaa muutaman päivän automatkaansa halki Englannin maaseutujen. Satiireille tyypillinen matkateema antaa kirjalle kehykset ja juonentapaisen: todellinen matka käydään kuitenkin herra Stevensin mielessä.

Vanha, tapoihinsa kangistunut hovimestari kertoo lukijalle elämästään edesmenneen herra Darlingtonin loistokkaan palveluskunnan päänä ja tärkeiden poliittisten tapahtumien näkymättömänä taustavoimana. Hän on perienglantilainen hovimestarihahmo, joka edustaa yhtä aikaa selkeää tyyppiä ja on silti psykologisesti uskottava. Kuivalla ja äärimmäisyyksiin asti analysoivalla, miltei tunteettoman kylmällä ja korrektilla äänellään hän paljastaa lukijalle paljon enemmän kuin tietää paljastavansa.  Hovimestarissa kiteytyy se, mistä englantilaisessa vanhoillisessa ja jäykässä luokkayhteiskunnassa on kyse. Kirjan hienovarainen nerokkuus ja humoristisuus nousevat epäluotettavan, mutta samalla sympaattisen kertojan tavasta tehdä itsensä ja edustamansa ajattelutapa ja yhteiskunta tietämättään naurettaviksi. Kuvaava on useiden sivujen mittainen vuodatus hopeiden kiillottamisen merkityksestä maailmanpolitiikkaan:

Mikäli oikein muistan, Giffen ilmaantui kaksikymmenluvun alussa, enkä ole varmasti ainoa, joka yhdistää sen tulon ammattikunnassamme tapahtuneeseen mielialan muutokseen - tarkoitan muutosta joka nosti hopeain kiillotuksen siihen keskeiseen asemaan jossa se yleisesti ottaen vielä tänäkin päivänä on. Tämä suunnanmuutos, kuten uskoakseni kaikki tuon ajan suuret suunnanmuutokset, on sukupolveen kytkeytyvä kysymys; meidän hovimestarisukupolvemme “tuli täysi-ikäiseksi” juuri noina vuosina, ja etenkin herra Marshallin kaltaiset hahmot vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että hopeain kiillotus nousi niin keskeiseksi. [...] Useat esimerkiksi isäni sukupolveen kuuluvat hovimestarit eivät pitäneet sitä minään avaintehtävänä, ja tilnnetta kuvaa se tosiseikka, että noihin aikoihin talon hovimestari ei useinkaan ohjannut hopeiden kiillotusta henkilökohtaisesti vaan tyytyi jättämään sen esimerkiksi apulaishovimestarin oikkujen varaan[...]. [J]uuri herra Marshall ällistytti Charleville Housessa vierailevat rouvat ja herrat kattamalla pöytään hopeat, joiden kiillotuksen taso löi laudalta kaikki aikaisemmat yritykset. Luonnollisesti hovimestarit kaikkialla maassa alkoivat pian sen jälkeen työnantajiensa vaatimuksesta keskittyä pontevammin hopeakysymykseen.

Vähitellen paljastuu, että Stevensin suuresti ihailema herra Darlington, mies, jonka palvelemiselle hän on omistanut koko elämänsä, oli natsien hyvä kaveri ja tärkeä linkki Englantiin toisen maailmansodan aattona. Herr Ribbentropille portviiniä tarjoileva ja juutalaisia alaisiaan työnantajansa käskystä erottava hovimestari pitää kuitenkin hopealusikoiden kiillottamista tärkeämpänä kuin sitä, keitä hän oikeastaan palvelee. Asiahan ei hänelle kuulu, eikä hovimestari - “sellainen ihminen kuin sinä ja minä”, kuten Stevens sanoo lukijalle - ole oikea ihminen ottamaan kantaa poliittisiin kysymyksiin. Yhteiskunnan ylempien luokkien tehtävä on hallita maailmaa, hänen ja meidän tehtävämme on huolehtia siitä, että lusikat ovat tahrattomia. Näin kirjailija esittää lukijalle erittäin epämairittelevan kuvan englantilaisesta yhteiskunnasta ja mentaliteetista. Samalla hän kysyy vaikeita kysymyksiä vastuun rajoista: Riittääkö, että hoidamme omat asimme kunnolla ja näpertelemme koko elämämme toissijaisten asioiden kimpussa? Vai olisiko meidän pitänyt tietää? Pitäisikö meidän tietää?