Paronitar puussa

Kehuttu ja palkittu kotimainen elokuva viime vuodelta on kiinnostanut minua julkaisemisestaan lähtien, mutta nyt vasta sain sen kotiteatterin katsomolle. Elokuvan tematiikka oli kiinnostava, ja kotimaiseksi leffaksi se olikin kelpo katselukokemus. Tummien perhosten koti sijoittuu tarkemmin nimeämättömällä Saarella sijaitsevaan poikakotiin, jonka karismaattinen, mutta kiistanalainen johtaja pyrkii kasvattamaan hoteissaan olevista, toivottomiksi tapauksiksi luokitelluista pojista yhteiskuntakelpoisia yksilöitä, voittajia omaan menneisyyteensä nähden. Tommi Korpela tekee jälleen yhden vahvan roolisuorituksen koulukodin johtajana. Tapahtumien ajankohta on menneisyydessä, ja lastensuojelulaitoksen toiminnan katseleminen tekee pahaa nykykatsojan silmissä. Simputusta ja väkivaltaa.

Leena Landerin romaaniin pohjautuva käsikirjoitus on rakennettu vahvasti päähenkilö Juhanin kasvukertomukseksi, jossa hän vähittäin tunnistaa ja tekee tiliä oman traumaattisen menneisyytensä kanssa. Syvästi traumatisoituneen, vanhempiensa hylkäämän Juhanin rooli on liian vaativa nuorelle näyttelijälleen (Niilo Syväoja, s. 1991), eikä tämän sisäinen kamppailu ja tuska avaudu elokuvan kautta sillä tavoin, että se kantaisi koko elokuvan mestariteokseksi - vaikka siihenkin tässä aineksia olisi.