Paronitar puussa

Marokkolainen, Pohjois-Afrikan tärkeimpiin nykykirjailijoihin kuuluva Tahar Ben Jelloun voitti nimenomaan tällä kirjallaan Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, Goncourt-palkinnon, vuonna 1987. Eikä valinta ollut huono.

Itse kirjaa on kuitenkin vaikeata kuvailla. Alun muutamien sivujen tahmeuden jälkeen se tempaisi minut lukijana mukaansa melkein lumouksenomaiseen viehätykseen. Kyse ei kuitenkaan ollut halusta ahmia kirja yhdeltä istumalta, vaan pikemminkin maistella sitä pala kerrallaan, kuin hyvää tummaa suklaata, antaa maun viipyä suussa. Tärkeintä ei siis ollut juoni (vaikka olihan sekin tärkeä), vaan kieli ja kerronnan tapa. Outoa kyllä, kerronta oli samaan aikaan epäselvää ja vertauskuvallista, ja kuitenkin aivan selvää.

Kirjan päähenkilö on Zahra, jonka hänen isänsä on kasvattanut poikana, Ahmedina. Isä vapauttaa kuollessaan Zahran valheesta, jossa hän on elänyt, ja hän saa jatkaa elämäänsä naisena. Zahra päättää lähteä pois unohtaakseen menneisyytensä kirouksen. Kertomuksen kuluessa käy kuitenkin ilmi, että hän ei pääse pakoon mennyttä, eikä voi kokonaan unohtaa. Menneisyys ja unohtaminen tekevät hänestä ainutlaatuisen, ja siksi kirja on samalla rakkaustarina. Koska kertomisen tapa on kirjassa olennaista, ei juonikuvaus välitä kuitenkaan mitään kovin olennaista.

Paljon jää selittämättömäksi, paljon on myyttistä. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä selvää on, että kirjan ja Zahran maailma on myös unen ja kuvittelun maailma, vaikka ulkoinen todellisuus onkin myös varsin vahvasti läsnä.

Musta side silmilläni minä pääsin vähitellen sokeiden maailmaan. Opettelin uudestaan arjen liikkeet jotka vankilassa supistuivatkin vähimpään mahdolliseen. Riisuin siteen vain lukeakseni, kirjoittaakseni tai pestäkseni itseni. Pimeä vyöhyke jota kutsuin luokseni kävi päivä päivältä sankemmaksi. Se auttoi minua irrottautumaan ruumiistani, jättämään sen koskemattomaksi säilyttäen palavana muistona rakastamani miehen viimeiset hyväilyt. Aika tyhjentyi itsestään. Tällä kertaa en teeskennellyt mitään. Sopeuduin ja opin kesyttämään yksinäisyyden ja odotuksen.

Suosittelen, paitsi niille, joiden mielestä moniselitteisyys on kirjallisuudessa - tai elämässä - lähinnä häiritsevää.