Paronitar puussa

Road movie kirjallisessa muodossa. Kirjallisuus on tällaista, jos vauhti ja liike on pääasia, ja hengen vetäminen tapahtumien välillä epäsuotavaa - kuten tiettyjen lajityyppien elokuvailmaisussa tunnutaan ajattelevan.

Kirjan alku ei lupaillut kovin hyvää. Ensimmäiset luvut olivat irrallisia, ja niiden henkilöhahmot eivät herättäneet kiinnostusta. Sen jälkeen vaihde vaihdettiin vapaalta suoraan viitoselle, ja esiteltiin kirjan keskeinen yökötys, Tupperware-kulhossa matkaava pää, sekä pään matkakumppani ja (äkillisesti, muttei ilman omaa ansiotaan) leskeytynyt aviovaimo, Thelman ja Louisen versio potenssissa kahdeksan. Mietin, miten näistä asetelmista voi vielä tulla edes kohtuullinen kirja. Epäilykseni olivat osittain perusteettomia: kyllähän tästä viihdyttävä ja ihan mukaansatempaava lukukokemus sittenkin sukeutui. Mutta ettei lukijalle olisi päässyt käymään aika pitkäksi, oli kirjailija halunnut tuoda roadmovie-rikostarinan lisäksi kirjaansa yhteiskunnallista ulottuvuutta mustien kansalaisoikeustaistelun kuvauksella, ja pienen pojan joutumisella näiden molempien tapahtumaketjujen pyörteeseen.

Suuresta tai lukijalle uutta ajateltavaa antavasta kirjallisuudesta ei ole kysymys. Muutenkin “rapakon” toisen puolen nykykirjallisuudesta suurin osa tuntuu pyrkivän lähinnä viihdyttävyyteen. Ja sen kyllä pohjoisamerikkalaiset kirjailijat hallitsevatkin erinomaisesti. He ovat hyviä tarinankertojia, mutta omaperäisyyttä ja syvempää sisältöä kirjoissa ei juurikaan ole. Päinvastoin kuin edeltäjänsä, jotka kirjoittivat erinomaisen viihdyttävästi, mutta viihdyttävyys ei ollut pääasia, vaan heillä oli myös painavaa sanottavaa. Ehkä olen väärässä; jos niin on, ilahdun suuresti. Ehkä luen vain vääriä amerikkalaiskirjailijoita?

Kirja on julkaistu Otavan Kirjastossa, joka on profiloitunut omien sanojensa mukaan maailmankirjallisuuden valioihin. Enimmäkseen hyviin kirjoihin olen sarjassa törmännytkin, eikä Christopher Burnsin Jään viettelys muodosta poikkeusta. Erinomaisen jännittävässä ja hyvin kerrotussa teoksessa on kysymys ystävyydestä, rakkaudesta, elämästä, ponnistelusta äärirajoilla ja siitä, mitä kaikkea ihminen on valmis uhraamaan tavoitteidensa vuoksi. Ja vuorikiipeilystä.

Ystävykset Hansi ja kirjan minäkertoja Ernst ovat nuoresta saakka harrastaneet vuorikiipeilyä yhdessä. Nyt he ovat päättäneet - tai oikeastaan Hansi on päättänyt, ja pyytänyt Ernstin mukaansa - valloittaa voittamattoman Versucherinin pohjoisseinämän. Kilpajuoksu muita kiipeäjäryhmiä vastaan on totista, eikä Hansi ota korviinsa epäröintiä tai perääntymistä. Kunnia on tärkeintä. Kaikkeen kietoutuu myös 1930-luvun kansainvälinen politiikka. Hyvin alkanut seinämän valloitus kääntyy kuitenkin ystävysten kiirastuleksi, jossa on kysymys elämästä ja kuolemasta.

Burns kuvaa kiipeämistä tavalla, joka piti ainakin minut lukijana vankasti otteessaan. Ihminen äärirajoilla, henkensä uhalla valloittamassa armottomalta luonnolta aina uutta jalansijaa on huikea, mutta samalla erittäin karmaiseva ajatus. En ole itse tosiaankaan mitään ääriolosuhteiden tyyppiä.

Ottaen huomioon kirjan laadukkuuden - ja sen, että se on ylipäätään suomennettu - on kummallista, että kirjailijasta ei löydy juurikaan tietoa netistä. Ei kotisivua, ei biografiaa kustantajan sivulla, ei juuri mitään. Muutamia mainintoja vain; ilmeisesti Burns on julkaissut viisi romaania, mutta muuta ei kai häneltä sitten ole suomennettu. Se on harmi, sillä mielelläni olisin lukenut lisääkin tätä lajia.

Tämä norjalaisen lasten- ja nuortenkirjailija Erna Oslandin teos tarttui käteeni kirjaston aikuisosaston hyllystä, johon se oli sijoitettu todennäköisesti arkaluontoisen aiheensa vuoksi. Punaisen huoneen tyttö käsittelee nimittäin insestiä. Aihe on tärkeä, ja on hyvä, että joku kirjoittaa siitä nuorille suunnatun kirjan. Muu kirjassa onkin sitten huonoa. Juoni on naiivi. Kirjan sävy on aika kevyt - siis siihen nähden, millaisia seurauksia insestistä tosiasiassa on lapsen tai nuoren psyykkiselle hyvinvoinnille.  No, nuortenkirjassa ei tietysti ole tarpeen käsitellä vaikeaakaan aihetta ylivoimaisen synkästi, mutta tämä kyseinen kirja on kyllä joko suunnattu ihan lapsille (noin 10-vuotiaille) tai sitten aliarvioi pahasti nuorten kyvyn käsitellä vaikeita asioita. Ja vielä: jos kirjallisuuden avulla halutaan antaa lapsille välineitä suojata itseään seksuaaliselta hyväksikäytöltä, niin kannattaisi keskittyä sellaiseen hyväksikäyttöön, jota lapset useimmiten kohtaavat - toisin sanoen perheen ulkopuolisen henkilön tekemään. Suoranainen insesti, josta tämä kirja kertoo, on huomattavasti harvinaisempaa.

Takakannen mukaan teos on voittanut Pohjoismaisen nuortenkirjakilpailun vuonna 1990. Täytyy sanoa, että sillä kertaa on kyllä palkittu aiheesta, ei kirjasta.

Marokkolainen, Pohjois-Afrikan tärkeimpiin nykykirjailijoihin kuuluva Tahar Ben Jelloun voitti nimenomaan tällä kirjallaan Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, Goncourt-palkinnon, vuonna 1987. Eikä valinta ollut huono.

Itse kirjaa on kuitenkin vaikeata kuvailla. Alun muutamien sivujen tahmeuden jälkeen se tempaisi minut lukijana mukaansa melkein lumouksenomaiseen viehätykseen. Kyse ei kuitenkaan ollut halusta ahmia kirja yhdeltä istumalta, vaan pikemminkin maistella sitä pala kerrallaan, kuin hyvää tummaa suklaata, antaa maun viipyä suussa. Tärkeintä ei siis ollut juoni (vaikka olihan sekin tärkeä), vaan kieli ja kerronnan tapa. Outoa kyllä, kerronta oli samaan aikaan epäselvää ja vertauskuvallista, ja kuitenkin aivan selvää.

Kirjan päähenkilö on Zahra, jonka hänen isänsä on kasvattanut poikana, Ahmedina. Isä vapauttaa kuollessaan Zahran valheesta, jossa hän on elänyt, ja hän saa jatkaa elämäänsä naisena. Zahra päättää lähteä pois unohtaakseen menneisyytensä kirouksen. Kertomuksen kuluessa käy kuitenkin ilmi, että hän ei pääse pakoon mennyttä, eikä voi kokonaan unohtaa. Menneisyys ja unohtaminen tekevät hänestä ainutlaatuisen, ja siksi kirja on samalla rakkaustarina. Koska kertomisen tapa on kirjassa olennaista, ei juonikuvaus välitä kuitenkaan mitään kovin olennaista.

Paljon jää selittämättömäksi, paljon on myyttistä. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä selvää on, että kirjan ja Zahran maailma on myös unen ja kuvittelun maailma, vaikka ulkoinen todellisuus onkin myös varsin vahvasti läsnä.

Musta side silmilläni minä pääsin vähitellen sokeiden maailmaan. Opettelin uudestaan arjen liikkeet jotka vankilassa supistuivatkin vähimpään mahdolliseen. Riisuin siteen vain lukeakseni, kirjoittaakseni tai pestäkseni itseni. Pimeä vyöhyke jota kutsuin luokseni kävi päivä päivältä sankemmaksi. Se auttoi minua irrottautumaan ruumiistani, jättämään sen koskemattomaksi säilyttäen palavana muistona rakastamani miehen viimeiset hyväilyt. Aika tyhjentyi itsestään. Tällä kertaa en teeskennellyt mitään. Sopeuduin ja opin kesyttämään yksinäisyyden ja odotuksen.

Suosittelen, paitsi niille, joiden mielestä moniselitteisyys on kirjallisuudessa - tai elämässä - lähinnä häiritsevää.

Luin aikoinani, kymmenisen vuotta sitten, Suvi Kinoksesta ja hänen seitsemästä enostaan, ja ihastuin ikihyviksi tytön ja suoraviivaisten, mutta hyväsydämisten tohtorisenojen anarkistiseen ja hyväntuuliseen meininkiin. Jukka Parkkinenhan on luonut myös elämänfilosofialtaan jonkin verran synkkyyteen taipuvaisen Kalevi Korpin, jonka nokasta on kuultu mm. seuraavat mainiot säkeet:

Elon lehmä, pisara viimeinen,
mun maljaani viimein lypsä:
vaikka elämä kuinka raakaa on,
minä ainakin olen jo kypsä.

Suvi Kinos ja Kalevi Korppi on kirjoitettu lapset tai nuoret mielessä. Itse olen molempiin tutustunut vasta aikuisena, ja ainakin Suvi Kinoksen seikkailuissa on paljon sellaisia elementtejä, jotka eivät lapsille helposti avaudu, ainakaan toivottavasti. Sen verran paljon enot pitävät petrolista, jonka paljosta juomisesta Rupu-eno saa valitettavasti delirium tremensin. Ehkä kirjojen monikerroksisuus toimii perhelukemistossa: jotain hauskaa lapsille, jotain hauskaa aikuisille. Mutta voivat näitä kirjoja aikuiset lukea ihan itsekseenkin.

Muistikuvani ensimmäisestä kohtaamisesta Suvi Kinoksen kanssa oli imartelevampi kuin tämä toinen. Olisiko kyse sitten ensimmäisen lukukokemuksen yllättävyydestä, oman iän lisääntymisestä, vai onko sarjan ensimmäinen kirja tosiasiassakin tuoreempi ja hauskempi, sitä en osaa arvata.

Tällä kertaa pienestä Suvi Kinoksesta on tullut jo koululainen, ja tohtorisenot puolestaan hankkiutuvat parisuhteisiin huimaavalla tahdilla ollakseen vannoutuneita poikamiehiä. Naapurin kanssa riidellään, Suvi harrastaa koulukaverinsa Mikon kanssa balettia ja osoittautuu varsin varakkaaksi nuoreksi naiseksi. Mikon ja Suvin myöhemminkin ilmeisesti jatkuvasta suhteesta vihjaillaan. Enojen korkealentoisen sanankäytön ja Suvin lapsen ymmärryksen yhteentörmäyksistä kasvaa kirjan mehevin huumori: paranoidinen on henkilö, joka epäilee, että toiset kaatavat kahvia hänen taskuihinsa, kiirastuli taas Leevi-enon tekemä kaalilaatikko. Kaiken kaikkiaan mukavaa ja viihdyttävää menoa. Harmi, että odotustaso oli korkeammalla huikean ensitutustumisen vuoksi.

Voin silti lämpimästi suositella kaikille, jotka tuntevat olevansa vähänkään lapsenmielisiä. Hyvää tuulta on luvassa.

Minä pidän suomenruotsalaisista kirjailijoista. Moni unohtumaton lukukokemus on osoittautunut tarkemmassa syynissä suomenruotsalaisen tekijän tarjoamaksi. Enkä nyt puhu näistä tunnetuimmista, kuten Kjell Westöstä, Bo Carpelania en ole edes lukenut. Tarkoitan, että suomenruotsalaisissa on heidän lukumääräänsä nähden suorastaan epätodennäköisen paljon erinomaisia kirjailijoita. Tai ainakin minun makuuni sopivia. Ulla-Lena Lundberg on kiistatta yksi heistä.

Kirjailijana hän on ollut tähän asti täysin tuntematon minulle. Kalaharin hiekkaa puolestaan oli yksi niistä kiireessä kirjaston hyllystä, alle 2-vuotiaan viihdytyksen ohessa, enemmän sattumalta kuin tarkoituksella napatuista niteistä. Enkä edes ehtinyt havaita kirjailijan olevan suomenruotsalainen, joten ennakko-odotuksia ei juurikaan ollut. Sitä miellyttävämpi oli yllätys, kun aloin lukea.

Kirja alkaa dramaattisesti, kun Etelä-Afrikan armeijassa Namibiassa (kyse on siis ajasta ennen Ahtisaarta) palveleva päähenkilö joutuu armeijatoverinsa kanssa SWAPO:n väijytykseen. Hän jää henkiin ja pakenee, kumppani saa surmansa. Paniikissa päähenkilö, Tom nimeltään, pakenee Botswanan puolelle, toisin sanoen väärälle puolelle rajaa, koska Botswana on virallisesti puolueeton maa, johon nähden Etelä-Afrikalla on kuitenkin huonot suhteet.

Siitä alkaa Tomin pakoretki yhä syvemmälle Botswanaan, tarkoitukseni livahtaa maasta yllättävää reittiä. Matkan alussa hän tapaa Kalaharin bushmanneja tutkivan antropologipariskunnan, ruotsalaisen Klaran ja hänen amerikkalaisen poikaystävänsä Charlien, jotka ottaa panttivangeiksi. Kirjan jännite rakentuu toisaalta pakoretken ja sen tapahtumien, toisaalta noiden kolmen välille muotoutuvien suhteiden ja jännitteiden varaan.

Lundbergin kielestä pidin kovin paljon. Se oli konstailematonta, suoraa ja sävykästä. Riemastuttavin yksityiskohta oli kuvaus Kalaharista kaupunkiin paluusta. Tuli elävästi mieleen, miltä tuntuu palata vaikka muutaman päivänkin kestäneeltä Lapin vaellukselta sivilisaation pariin.

Kalaharista saavuttaessa ajetaan suoraan kotiin kylpyyn; […] Asunnossa vaellellaan ympäriinsä ihastellen juoksevaa vettä, sähköliettä, valoa joka napsautetaan päälle heti kun tuntuu vähänkään hämärältä. Luetaan kirjeitä ja kommentoidaan niitä, laitetaan ruokaa ilman säilykkeiden tai pussien hajuakaan. Kun lopulta käydään yöpuulle, rakastellaan vielä kerran ja katsellaan kattoon, johon ei lainkaan kaipaa Kalaharin tähtiä. Kestää pari viikkoa ennen kuin sinne alkaa ikävöidä takaisin.

No, tämä Reginald Hillin dekkari oli sitten SAPO, eli kesädekkariin asti on tänäkin kesänä päästy. Oikeastaan olen lukenut aika paljon dekkareita viime aikoina. Toiveeni eivät kuitenkaan täyttyneet täysin tälläkään kertaa. Tärkeintähän onkin tietysti kesädekkarin idea, mielentila, ja sen saavuttamisessa on sattuneesta syystä (lähes koko kesä töissä) ollut hiukan hankaluutta.

Rikostarkastaja Dalziel ja ylikomisario Pascoe saapuvat pieneen englantilaiseen yliopistoon tutkimaan, kenen on koulun entisen johtajattaren patsaan alta sattumalta löytynyt ruumis. Saamme lukea vajaan 300 sivua Pascoen ja hänen esimiehensä suhteista, koulun opettajien keskinäisistä juonitteluista ja opiskelijoiden vähemmän valoa sietävistä puuhista. Varsinaisesti sympaattisia hahmoja ei tässä dekkarissa juuri vilise, sen sijaan sietämättömien tyyppien galleria on hyvin varusteltu aina tylystä esimiehestä ja sietämättömistä opettajista ylimielisiin ja rettelöitseviin opiskelijoihin. Ylenmäärin sinne tänne ja joka paikkaan ripoteltu seksuaalisuus kai heijastaa aikansa otaksumaa vapaamielisen opiskelijanuorison käyttäytymisestä - otaksuma ehkä piti joidenkin piirien osalta paikkansakin. Murhaaja oli kyllä vaikeasti arvattavissa. Tosin, kun dekkari ei suoranaisesti temmannut mukaansa, niin enpä sitä kovin paljon miettinytkään.

Lukukokemuksena kirja oli erityisesti dekkariksi paljon keskittymistä vaativa, sillä kerronnan muoto ei kaikilta osin tukenut tapahtumia, siinä oli esimerkiksi hiukan erikoista ajallista hyppimistä. Koomisen vaikutelman sai laajoista nopeisiin tapahtumiin lomittuvista ajatusten kuvauksista, jolloin syntyi outo, muttei ehkä täysin tarkoituksellinen ristiriita. (“Miten se muka voi ehtiä järkeillä tuon kaiken keskellä tappelua?”) Vaikeaselkoisuudesta voi luultavasti syyttää hiukan suomennostakin, sillä lauseiden mieli tuntui välillä olevan kateissa.

Uusi tuttavuus minulle dekkaristina, välitöntä ihastumista ei tapahtunut.

Enpäs ole aikaisemmin Jan Guillouta lukenutkaan. Tarkoitus on kyllä ollut, sillä Guilloulla on minun havaintojeni mukaan aika hyvä maine kirjailijana - ainakin minä olen kuullut useita kehuja. Siksipä olinkin hiukan yllättynyt, kun ainakin tämä guillou oli mielestäni aika tavanomainen. No, viihdyttävähän tämä toki oli, ja ihan miellyttävä lukukokemus, vain melko stereotyyppinen.

Kirjan monista kliseistä raskauttavin oli imelä rakkaustarina salaperäisen muukalaisen ja itsenäisen ja etevän naispoliisin välillä. Muita olivat esimerkiksi rikkaiden kakaroiden sietämättömyys sekä poliisin rehtiys ja jämäkkä reiluus - tälle puolelle kallistuisin omassa luennassani, vaikka poliisia ja sen toimintatapoja kohtaan Guillou esitti selvää kritiikkiäkin. Silti kirjassa esiintyneet poliisit olivat rehtiä, reilua ja fiksua väkeä: väkivaltaa saivat maistaa vain sitä ansainneet ja junttimaisia rasisti-poliiseja esiintyi vain naispoliisien ex-aviomiehinä.

No, tämä oli aika sopiva kesädekkariksi - vain kirjan fyysinen ulkomuoto ei ollut oikeaoppinen, sillä tämä ei kuulu SAPO-dekkareihin, ja pituutta oli enemmän kuin kesädekkareilla yleensä. Tuskinpa tämä jää ainoaksi lukemakseni Guilloun kirjaksi. Viihdyttävyys vie voiton stereotypioista.

Valikoin kirjan lähinnä sattumalta ja kovassa kiireessä kirjaston hyllystä. Hitaasti lämpiävä kirja, ainakin minun suhteeni, sillä pitkän aikaa sain lukea, ennen kuin kirja alkoi vaikuttaa lainkaan kiinnostavalta - kenties viitisenkymmentä sivua. Ja sitten, kuin salaa: naps! Teos imaisi mukaansa, vaikka toisaalta moni asia siinä ärsytti edelleen. Ja ärsytti loppuun saakkakin.

Päähenkilö Marion on hyvinvoiva, mutta elämäänsä tyytymätön teollisuusjohtajan vaimo, joka tavattuaan illanvietossa ensimmäistä kertaa palkitun kirjailijan, Bertholdin, lähtee tämän mukaan siltä seisomalta ja jättää miehensä, lapsensa ja elämänsä.

Kansitekstin mukaan aikalaiskritiikissä teosta on verrattu Flaubertin Rouva Bovaryyn. Se ei sinänsä ihmetytä minua lainkaan, samaa on ainakin naispuolisen päähenkilön sielunmaiseman jatkuva tarkka kuvaus, ja se, että siitä huolimatta hänen motiivinsa ja toimintansa jää mystiseksi, oudoksi, ja hänen tekemiensä ratkaisujen perusteet hämäriksi. Tämä samanaikaisesti kaiken (muka) paljastava, ja kuitenkin peittävä kirjoitustyyli ylsi välillä suorastaan jaaritteluun saakka, ja oli yksi minua koko ajan jossakin määrin ärsyttäneistä asioista.

Rouva Bovaryyn verrattuna samaa oli myös se, että molemmissa mies kuvaa naista, ja nimenomaan naisen kapinaa porvarillisen elämäntavan normeja vastaan; ehkä tämä sielunelämän mystisyys onkin seurausta siitä? Nainen on osa luontoa, ei siis järkevä. Siis vaikka tarkkaan kuvaisi, häntä ei voi ymmärtää, ehkä lainkaan? Tässä suhteessa vallitseekin selvä vastakkaisuus Marionin ja hänen miehensä Maxin välillä - Marion edustaa tunnetta (pitkään tukahdutettuna ollutta, nyt vapautuvaa), Max on viimeiseen saakka järjen ehdoilla toimiva henkilö. Ja kenties juuri siksi seuraa se katastrofi, joka tietysti seuraa; vastakohdat eivät ole yhteen sovitettavissa. Samaa kuin Rouva Bovaryssa oli myös ilmiselvä kohtalonomainen meno kohti katastrofia. Ja katastrofin syykin on sama, täydellinen, lähes käsittämätön hullaantuminen toiseen mieheen; samoin kuin se, että molemmat kuvaavat mennyttä maailmaa. Ihmiselämän katastrofit eivät enää synny aivan tällä tavoin, kun normit ovat muuttuneet. Ja oma reaktionikin oli aikoinaan Rouva Bovaryyn aivan sama: Voi, ei noin! Älä ole noin hölmö, sinusta tulee onneton, teki mieleni huutaa päähenkilölle! Ja nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin: Älä ole noin julma! Ajattele nyt muitakin kuin itseäsi.

Samalla tämä on kuitenkin yksi niitä kirjoja, joita tulee miettineeksi jälkeenpäinkin. Mikä oikein oli kaiken tarkoitus? Miksi kirjailija halusi kuvata tämän tarinan? Luulen, että tärkeä on se kysymys, onko tunteen hallitsema elämä mahdollista. Se ei onnistunut porvarillisen elämän keskellä, vaan Marion kuihtui ja kärsi; Bertholdilta ja Marionilta se onnistui kaksi viikkoa, kaksi kauniiksi kuvattua viikkoa lomana keskeltä elämää; sen jälkeen se ei onnistunut heiltäkään. Ja lopullisesti mahdottomaksi tunteen hallitsema elämä osoittautui kirjan traagisessa lopussa.

En voi täysin varauksetta suositella tätä kirjaa, paitsi niille, joita kiinnostaa tämä naistutkimuksellinen tematiikka: miten mies ja nainen kirjoitetaan edustamaan järkeä ja tunnetta. Ehkä seuraava valinta on onnistuneempi.

= sammakko; maito (alle 2-vuotias-suomi - sanakirja). Ja tällä kertaa kyse on sammakosta. Sammakko on useissa Max Velthuijs´in kirjoissa seikkaileva, punaraidallisiin uimahousuihin sonnustautunut nuori hahmo, joka elää ystäviensä kanssa hyvässä sovussa, ja jolle tapahtuu joka kirjassa jotakin uutta.

Sammakko on pienempi kuin ystävänsä jänis ja rotta, mutta toisaalta isompi kuin pikkukarhu. Sammakon isää tai äitiä kirjoissa ei esiinny, mutta jäniksen lohdullinen viisaus on monesti tarpeen. Sitä tarvitaan esimerkiksi silloin, kun sammakko suree, ettei osaa lentää kuten ankka, tehdä kakkuja kuten possu, ole kätevä kuten rotta tai osaa lukea kuten jänis itse. Silloin jänis kertoo sammakolle, että tämä on hyvä sammakko, joka osaa sellaisia asioita kuin sammakot osaavat; ja että ystävät pitävät hänestä juuri sammakkona.

Rotan viisautta taas tarvitaan, kun sammakko ja pikkukarhu lähtevät etsimään aarretta.

- Mutta jospa aarretta ei olekaan? kysyi pikkukarhu.
- On, aina on, sanoi sammakko. - Sen lupaan.

Niinpä sammakko ja pikkukarhu kaivavat kuopan löytääkseen aarteen - ja siinä käy hiukan hullusti. Kun pikkukarhu ja sammakko vihdoin pelastetaan, mitään aarretta ei ole löytynyt.

- Minun syytäni, sanoi sammakko vaisusti. - Lupasin pikkukarhulle, että löytäisimme aarteen, mutta ei siellä mitään ollut. Tässä on vain iso, hyödytön kuoppa, ja kaikki on minun syytäni.
Sammakko oli hyvin pettynyt.
- Eihän, löysittehän te aarteen, sanoi rotta vakavalla äänellä, polvistui ja nosti maasta kiven, joka lojui kuopan lähellä. - Tämä kivi on yli sata miljoonaa vuotta vanha!

Sammakko-kirjoissa on syvällistä viisautta, ja niitä lukemalla monia elämän ei-niin-helppoja asioita voi käsitellä ihan pienenkin lapsen kanssa. Niiden elämänmyönteisyys, iloisuus ja syvällinen viisaus, joka on tiivistetty yksinkertaiseen ja silti monikerroksiseen muotoon, sekä mainio kuvitus, viehättävät ainakin tässä perheessä yhtä lailla äitiä kuin poikaakin. Mamma!