Paronitar puussa

En ole aikaisemmin lukenut Leena Krohnia. Nuorempana luin lähinnä käännöskirjallisuutta, sitten en oikein mitään, ja nyt huomaan yhä useammin tarttuvani kotimaisiin kirjailijoihin.

Unelmakuolema oli minusta kovin pessimistinen kirja, jopa nihilistinen? Jotenkin kovin karu kirja sekä maailmaltaan, että ilmaisultaan. Päähenkilö oli symbolisesti lääkäri, elämän ja kuoleman vallitsija, nimeltään Lucia. Mutta miksi juuri Lucia? Ehkä valon tuoja, pyhimys? Krohnin Lucia vaeltaa tyhjässä, ainakin hengeltään autiossa kaupungissa, dystopisessa tulevaisuudessa, antamassa ihmisille sitä, mitä he tavoittelevat - toisille ikuista elämää, toisille nautinnollista kuolemaa. Joillekin, harvemmille, myös unta ja paranemista. Unta Lucia tavoittelee itsekin, ja se pakenee häntä jättäen aikaa pohtia hiljaisuudessa, itsekseen ihmisten toiveita ja haaveita.  Kaipaavia ja haavoittuneita sieluja Lucia ei kuitenkaan pysty parantamaan.

Krohnin kirjan teemat ovat vahvoja, mutta silti paljon jää selittämättömäksi. Mikä tai mitä on tulikimalainen, josta monet puhuvat, mutta jonka harvat näkevät? Valon tuoja, Lucia? Jäin pohtimaan myös jonkinlaista kohtaamattomuuden teemaa, joka kirjassa tuntui olevan läsnä.

Julita on lukenut Anna Gavaldaa, ja kehunut sitä minulle kovin. En kuitenkaan ole suuren suuri novellien ystävä, ja niinpä löysin itseni kirjastosta useita kertoja kädessäni Gavaldan  Kunpa joku odottaisi minua jossakin, ja laitoin sen aina pois. Tiesin Gavaldasta lähinnä sen, että hän kertoo kirjoittavansa julkisen liikenteen matkustajien iloksi, ja niinpä luulin, että kaikki hänellä on novelleja. Mutta niin ei siis ole, huomasin, kun löysin minun makuni mukaisen, siis paksun, romaanin Kimpassa. Päätin katsoa, mikä tämä Anna on naisiaan kirjailijana.

Sain selville, että Gavalda on ihastuttava, kepeän ja lempeän romanttinen. Enpä olisi uskonut, että kirja voisi viedä minut vielä samoihin nuoruuden tunnelmiin, joissa jännitystä tihkuen odotin, saako Vihervaaran Anna Gilgertinsä. Mutta niin vain kävi. Ihanaa!

Toinen puoli asiasta on sitten se, että pohjimmiltaan Gavalda on tehnyt tutun boy-meets-girl-tarinan, ja siinä se. Mausteina vähän krouvimpaa elämänmenoa, kurjaa lapsuutta, asunnottomuutta, syömishäiriöitä ja yksi narkkari. Ja Gavalda kirjoittaa oikein hyvin. Silti, kaiken odotuksen jälkeen en oikein löytänyt muuta; ei sittenkään sen syvempiä merkityksiä. Mutta se riittää, tässä. Romattisella aikuisiän teinirakkaudella on sija minun yöpöydälläni, jos sitä saa tällaisessa paketissa.

Amerikkalaisen prosaistin Kent Harufin teokset (tähän mennessä 4 kpl) sijoittuvat kuvitteelliseen Holtin kaupunkiin, Coloradon osavaltioon, josta Haruf itsekin on kotoisin.  Holt on pienehkö, hitaassa elämänrytmissä elävä kaupunki, jonka asukkaiden elämänkohtaloita Haruf kuvaa miellyttävään, jouhevaan tyyliin. Henkilöissä on moneksi, jokaisella kuitenkin vaivansa ja ristinsä elämässä. Silti kaikesta huokuu eräänlainen rauha ja hyväntahtoisuus, joka laskeutuu kuin tukahduttava tomukerros kaikkein traagisimpienkin tapahtumien ylle. Mikä siinä onkaan, että niin monet amerikkalaiset haluavat kirjoittaa pienistä maaseudun paikoista ja niiden ihmisistä? Mikä viehtymys heillä on näihin tarinoihin, joissa on monta erillistä, toisiaan sivuavaa juonta? Mistä valtava into kuvata ihmiselämien kudelmaa? Joskus syntyy loistavaa jälkeä, mutta useimmat näistä harufeista eivät jätä mitään pyyhkiytymättömiä muistijälkiä lukijan mieleen, eivät sellaisia kuin tästäkin kirjasta mieleentuleva Steinbeck. Liekö sitten esikuva vai ei?

Hauskinta tässä kirjassa oli kenties dialogin kirjoittamisen tapa: Sen perusteellisuus ja yhdistettynä asioiden pieneen mittakaavaan luo välillä lievästi koomista sävyä tekstiin.

Kummitusjuttu Barcelonan piemästä puolesta. Kertomus ikuisesta rakkaudesta. Psykologinen dekkari. Kirja kirjoittamisen tuskasta ja ihanuudesta. Elämäntarina. Kaikkea tätä - ja vielä varmasti jotakin, mitä en nyt muista - on Zafónin Enkelipeli, joka lähinnä hämmentää runsaudellaan.

Kirjoitin “lähinnä”, koska 600-sivuisen kirjan 400 ensimmäistä sivua pidin lukemastani. Tarinan alku tempaisee mukaansa nuoren, lahjakkaan kirjoittajan uran ensimetreille. Tapahtumat ovat polveilevia ja sivuhenkilöt miltei kiinnostavia. Ympärille levittyvä kaupunki vanhoine tornitaloineen, vielä vanhempine salaisuuksineen ja yliluonnollisine voimineen voisi olla lumoava. Mitä tapahtuu? Miten kaikki päättyy? Ilmassa on suuren lukuromaanin tuoksua. Mutta jotakin jää aina puuttumaan. Tapahtumat ovat liian polveilevia. Kaikkein mielenkiintoisimmat mysteerit unohdetaan eivätkä ne saa koskaan selitystä. Henkilöt jäävät kaikesta huolimatta jollakin tavalla latteiksi, ja kauhuromantiikkaa luodaan halvoin keinoin, jotka lähinnä haukotuttavat.

Loppujen lopuksi Enkelipeli on vain uusi versio vanhasta tarinasta, tohtori Faustuksesta. Sielu myydään paholaiselle - Valon kantajalle, langenneelle enkelille - parista pennistä, minkä jälkeen alkaa tapahtua karmeita ja niin edespäin. Aineksia tässä olisi ollut, mutta - ironista kyllä - kustannustoimittajalle olisi ollut enemmän töitä. Vaikka Zafón näyttää niin kovasti mollaavan ammattikuntaa.

Vihdoin sain kahlattua läpi tämän suomalaisen kirjallisuuden ja kansallisuusaatteen perusteoksen, joka olisi pitänyt lukea jo ajat sitten - ja josta pitäisi ehkä tietää jotakin myös ilman wikipediaa. Istuskelin kesän tiekirkko-oppaana ja sain inspiraation tarttua Vänrikki Stooliin katsellessani Sandels-runossa lohella herkuttelevan kirkkoherra Collanin muotokuvaa sakastin seinällä. Siellähän se Collan tarjoili runossa herkkuja kenraali Sandelsille, vaikka taistelu oli jo hyvässä käynnissä Koljonvirralla. Venäläisillä kun oli kellot tunnin suomalaisten kelloja edellä.

Aikamoinen annos kansallisromantiikkaa ja sodan ihannointia yhdelle kesälle. Tuli ihan siirappinen olo. Muuten tätä ei tietenkään voi arvioida eikä varsinkaan arvostella. Klassikoista voi korkeintaan sanoa: “Nerokas ja hienosti kirjoitettu suurteos. Ei vain ollut ihan minun makuuni. En tainnut ihan ymmärtää, kuinka hieno tämä kirja oikeastaan onkaan.”

Vakavasti sanoen Runeberg on onnistunut loistavasti välttämään ylisankarilliset henkilöhahmot ja silti samalla nostattamaan kansallistunnetta ja ylpeyttä oman kansan menneisyydestä. Äkkinäinen voisi jopa luulla, että hän tarkoituksella kuvaa suomalaisia tyhmäksi ja itsepäiseksi, joskin vahvaksi ja rohkeaksi kansaksi. Näinhän me taidamme ajatella suomalaisista yhä edelleen: lieneekö kuva alun perin juuri kansallisrunoilijamme  konstruktio? Joka tapauksessa juuri inhimillisyys ja ironia tekevät tästä kokoelmasta suuren.

Ja tietysti se, että luettuaan tämän voi nähdä entistä selvemmin Collanin tepastelevan Partalan kartanossa 200 vuotta sitten, ja savon prikaatin puolustavan Koljonvirran siltaa pistimet käsissään. Sankarillinen menneisyys. Ei sille mitään voi.

Ja taas kerran vanha totuus on osoittautunut päteväksi: Kesällä mielentila on otollisin dekkareille. Kolmannen valtakunnan salaisuus oli mainio sellainen. Englantilaisen kirjailijan ja toimittajan Robert Harrisin teos on verevä jo juonensakin puolesta, mutta sen kiinnostavuutta lisää vielä taitavasti ja asiantuntevasti rakennettu kuvitteellinen historiallinen konteksti. Kontrafaktuaalisen historian keskeinen elementti on jossittelu: tässä jossittelun kohteena on Kolmas valtakunta. Mitäpä jos Hitler olisikin voittanut? Millainen Saksa olisi? Entä Eurooppa, entä maailma?

Teoksen tapahtumat sijoittuvat tähän germanistiseen valtakuntaan. Päähenkilönä on työstään aidosti kiinnostunut “hyvä poliisi”, rikoskomisario Xavier March, joka natsien Saksassa työskentelee - loogisesti - SS:n palveluksessa. Hän joutuu sattuman kaupalla mukaan rikostutkimukseen, joka osoittautuu paljon kuumemmaksi perunaksi, kuin kukaan voi alussa arvata. Näistä aineksista Harris rakentaa hyvin etenevän, moniulotteisen tarinan, jonka käänteitä ei ole helppo arvata ennalta, ja joka pitää lukijan kiinnostuksen yllä loppuun saakka. Erityisen herkullinen yksityiskohta allekirjoittaneelle oli (sattuneesta syystä) valtionarkistojen kaivelua kuvaava jakso - siitä ja monesta muusta huomasi, että taustatyöt kirjaan oli tehty hyvin. Suosittelen, myös muina vuodenaikoina kuin kesällä.

Ranskalaisen nykykirjallisuuden kuuma nimi Anna Gavalda viehättää, vaikka hänen teoksiaan ei ehkä voi kuvata suureksi kirjallisuudeksi. Tai miksipä ei: ehkäpä ne tavalliset tarinat rakkaudesta ovat yhtä suuria tai suurempiakin kuin kirjaston kokoiset sotaromaanit.  

Kunpa joku odottaisi minua jossakin on kokoelma viehättäviä pikkutarinoita rakkaudesta ja rakkauden puutteesta, kaipauksesta, etsimisestä ja löytämisestä. Tarinoissa ei ole mitään uutta, mutta niissä on käsitelty kaikkea vanhaa hyvin raikkaalla tavalla. Ja ennen kaikkea: Gavalda ei jahkaile, vaan esittää asiansa ja lopettaa sitten tarinan. Mahdollisesti juuri siksi tämä pikkulinnun keskittymiskyvyllä varustettu lukija piti näistä.

Kirjan takakannessa Gavalda kirjoittaakin:

“Kirjoitan jotta ihmiset eivät kyllästyisi julkisessa joukkoliikenteessä. Yritän kirjoittaa lyhyesti, jotta matkustajat eivät myöhästyisi jatkoyhteyksistään.” 

Soveltuu silti myös pidemmille matkoille.

Lukupiirini pakottamana tutustuin itselleni entuudestaan aika tuntemattomaan scifi-kirjallisuuteen. Aiempi kosketukseni kyseiseen kirjallisuudenlajiin on syntynyt lähinnä Linnunradan käsikirja liftareille -teossarjan sekä amerikkalaisten elokuvien ja sarjojen perusteella. Jälkimmäisten takia odotin loputtomia kuvauksia lentävistä autoista, ennenkuulumattomista teknologisista keksinnöistä ja kummallisten lajien välisestä sodankäynnistä ja ehkäpä syvällisimmillään vielä pohdintoja siitä, mikä erottaa ihmisen koneesta.

Klassikkokirjailija Le Guinin teos ei kuitenkaan tarjonnut mitään näistä. Scifi yllätti positiivisesti paljastuessaan oivaksi välineeksi pohtia meidän maailmamme kysymyksiä etäännytettynä toisiin maailmoihin. Osattomien planeetta on yhteisymmärryksen ja solidaarisuuden ylistyslaulu. Kirja ei ole niinkään mukaansatempaava kertomus kuin yhteiskunnallinen pohdinta, joka liittyy kiinteästi aikaansa: Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä käytyyn kylmään sotaan.

Kapitalistinen Urras-planeetta ja sosialistinen Anarres-planeetta eivät käy avointa sotaa, mutta eivät yhteisistä juuristaan huolimatta ole missään tekemisissä toistensa kanssa. Planeettojen asukkaat suhtautuvat toisiinsa vihamielisesti ja epäluuloisesti; toiset ovat pelottavia ja iljettäviä muukalaisia, joiden käyttäytyminen on kaikin tavoin käsittämätöntä ja järjetöntä. Lahjakas fyysikko Shevek on ensimmäinen henkilö, joka pystyy ja haluaa  matkustaa Anarresista Urrasiin päästäkseen jakamaan ja kehittämään edelleen mullistavaa simultaanista aikateoriaansa. Hänen kauttaan Le Guin käy läpi molempien planeettojen yhteiskuntajärjestelmien heikkoudet ja vahvuudet päätyen siihen ajatukseen, että vioistaan huolimatta sosialistinen järjestelmä on parempi ja että olisi kuitenkin kiva, jos olisimme kaikki keskenämme kavereita.

Huolimatta siitä, että Osattomien planeetta kytkeytyy tiiviisti aikansa tilanteeseen, ei kirja ole mielestäni vanhentunut. Feministisesti sävyttynyt yhteiskunnallinen pohdinta on mielenkiintoista ja houkutteli jälleen kerran miettimään, miksi Neuvostoliitossa kävi, kuten kävi. Teoksen ikuisempaa ja siten antoisampaa antia oli kuitenkin vapauden teeman käsittely: ajatus siitä, ettei ihminen ole koskaan vapaa missään yhteiskuntajärjestelmässä. Yleisesti hyväksytty mielipide ja käsitys normaalista, oikeasta ja väärästä ohjaavat ihmistä ajattelemaan ja toimimaan tietyllä tavalla, eikä siitä ole sallittua poiketa.   

Osattomien planeetan suurin ongelma, kuten käsittääkseni scifi-kirjallisuuden niin usein, on kuitenkin se, että teos koostuu miltei kokonaan yhteiskunnallisesta pohdiskelusta ja luodun maailman kuvaamisesta. Itse tarina jää päälleliimatun oloiseksi ja henkilöhahmot etäisiksi. Kirjan kielikin, liekö suomentajasta johtuvaa, on kuivan toteavaa ja väritöntä.

En ole polvillani enkä tiristele liikutuksen kyyneleitä niin kuin kritiikkien mukaan pitäisi luettuaan tämän kohutun ja kehutun teoksen. Silti norjalaistaustaisen Paul Austerin vaimon, kirjallisuustieteen tohtorin ja taidehistorian tuntijan esikoinen on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, joka pohdituttaa vielä pitkän aikaa lukemisen jälkeen.

Kaikki mitä rakastin on taidehistorian professorin Leo Hertzbergin tarina kaikesta, mitä hän rakasti ja minkä hän menetti. Varsinaisesti tarina ei ole hänen, hän on vain ääni, joka kertoo rakkaistaan, kunnes he yksi kerrallaan häviävät, ja ääni sammuu. Teos on kuin elämä. Se lainehtii ja velloo, tulee esiin ja häviää jälleen. Siinä ei ole juonta, vain osia, joiden keskiöön nousee jokin elämän vaihe, tapahtuma tai henkilö haipuakseen sitten jälleen taka-alalle ja tullakseen osaksi elämän kudosta - menneisyyttä, joka on kuitenkin läsnä.

Viehättävää Hustvedtin teoksessa on New Yorkin taide- ja tiedeälymystön elämän kuvaaminen. Leon paras ystävä ja suuresti ihailema taiteilija Bill maalaa virtuoosimaisia teoksiaan ja rakentelee päivät pitkät laatikkoinstallaatioita, jotka ovat hänen elämänsä taiteeksi muutettu versio. Leo tutkii Billin teoksia, opettaa yliopistolla taidehistoriaa ja kirjoittaa taiteesta. Leon vaimo Erica opettaa yliopistolla kirjallisuutta. Billin vaimo Violet tekee väitöskirjaa 1800-luvun lopun  hysteerikkonaisista ja käy pianotunneilla Pariisissa. Billin ex-vaimo Lucille lausuu hämyisillä klubeilla runojaan. Matt pelaa baseballia ja on lahjakas tuleva taiteilija. Mark jää varjoon, kunnes osoittautuu psykopaatiksi, joka tekee postmodernilla tavalla koko persoonallisuudestaan performanssin, taideteoksen. Apurahahakemuksia ei täytetä eikä työvoimatoimistossa käydä. Sen sijaan keskustellaan henkeviä ja väitellään taiteesta, syödään hyvin, juodaan iltamyöhään viiniä ja lauletaan norjalaisia kansanlauluja.

Kaiken taustalla She-monsteriksi itseään kutsuva rikollinen palottelee kulkukissoja New Yorkin kaduilla. Huhutaan, että tekojen taustalla on taidemaailman kohuttu paha poika ja Markin läheinen ystävä Teddy Gilles. Murhastakin puhutaan, eikä mikään ole parempi markkinakikka Teddyn ihmisen kokoisista, raa’asti pahoinpidellyistä mallinukeista tehdyille taideteoksille.

Mikä on taidetta? Mitkä ovat taiteen rajat? Onko elämä taidetta tai taide elämää? Olemmeko me itsemme tai jonkun muun luomia taideteoksia enemmän kuin lihaa ja luita tai ”aitoja” tunteita ja persoonallisuuden piirteitä? Hustvedt esittää suuria kysymyksiä, mutta ei anna niihin suoria vastauksia. Kirja alkaa, kun Leo ostaa Tedin maalaamaan taideteoksen ja loppuu, kun teos on muuttunut elämäksi. Taide ja elämä kietoutuvat näin yhteen eikä lukija pysty määrittelemään, missä elämä loppuu ja taide alkaa.  Henkilöhahmotkin jäävät kuin suuren Elämä-nimisen installaation osiksi, jonkun tai joidenkin mielikuvituksen tuotteeksi.

Hustvedtin romaanin lumo perustuu nimenomaan siihen epämääräiseen tunteeseen, jonka se jättää jälkeensä. Aivan kuin kaikki ei olisi aivan kohdallaan. Aivan kuin asiat eivät olisi ihan sitä, miltä ne näyttävät.

Ei ole ihme, että Kazuo Ishiguron monitasoinen romaani on saanut nuoresta iästään huolimatta klassikkon aseman. Kirja vie lukijansa 1900-luvun alun ja puolenvälin Englantiin: isoihin kartanoihin, pikkukyliin, maaseututeille, lordien juhlapäivällisille ja palvelusväen ahtaisiin tiloihin. Kirjan tiheä tunnelma tuo mieleen lapsuuden Hercule Poirot -elokuvat ja toisaalta Bertien ja Woosterin. Romaani kertoo traagisista kohtaloista ja menetetyistä tilaisuuksista, vanhenemisesta ja ihmisen elämän arvosta tai arvottomuudesta. Se pitää lukijan otteessaan alkumetreiltä aina viimeiseen lauseeseen asti.

Japanissa syntynyt ja lapsena Englantiin muuttanut Ishiguro kuvaa ja kritisoi satiirissaan englantilaista yhteiskuntaa ulkopuolisen tarkkanäköisyydellä. Kirja on jo parhaat päivänsä nähneen hovimestari Stevensin sisäinen monologi, jossa hän persoonallisella ja hyvin englantilaisella tavallaan kuvaa muutaman päivän automatkaansa halki Englannin maaseutujen. Satiireille tyypillinen matkateema antaa kirjalle kehykset ja juonentapaisen: todellinen matka käydään kuitenkin herra Stevensin mielessä.

Vanha, tapoihinsa kangistunut hovimestari kertoo lukijalle elämästään edesmenneen herra Darlingtonin loistokkaan palveluskunnan päänä ja tärkeiden poliittisten tapahtumien näkymättömänä taustavoimana. Hän on perienglantilainen hovimestarihahmo, joka edustaa yhtä aikaa selkeää tyyppiä ja on silti psykologisesti uskottava. Kuivalla ja äärimmäisyyksiin asti analysoivalla, miltei tunteettoman kylmällä ja korrektilla äänellään hän paljastaa lukijalle paljon enemmän kuin tietää paljastavansa.  Hovimestarissa kiteytyy se, mistä englantilaisessa vanhoillisessa ja jäykässä luokkayhteiskunnassa on kyse. Kirjan hienovarainen nerokkuus ja humoristisuus nousevat epäluotettavan, mutta samalla sympaattisen kertojan tavasta tehdä itsensä ja edustamansa ajattelutapa ja yhteiskunta tietämättään naurettaviksi. Kuvaava on useiden sivujen mittainen vuodatus hopeiden kiillottamisen merkityksestä maailmanpolitiikkaan:

Mikäli oikein muistan, Giffen ilmaantui kaksikymmenluvun alussa, enkä ole varmasti ainoa, joka yhdistää sen tulon ammattikunnassamme tapahtuneeseen mielialan muutokseen - tarkoitan muutosta joka nosti hopeain kiillotuksen siihen keskeiseen asemaan jossa se yleisesti ottaen vielä tänäkin päivänä on. Tämä suunnanmuutos, kuten uskoakseni kaikki tuon ajan suuret suunnanmuutokset, on sukupolveen kytkeytyvä kysymys; meidän hovimestarisukupolvemme “tuli täysi-ikäiseksi” juuri noina vuosina, ja etenkin herra Marshallin kaltaiset hahmot vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että hopeain kiillotus nousi niin keskeiseksi. [...] Useat esimerkiksi isäni sukupolveen kuuluvat hovimestarit eivät pitäneet sitä minään avaintehtävänä, ja tilnnetta kuvaa se tosiseikka, että noihin aikoihin talon hovimestari ei useinkaan ohjannut hopeiden kiillotusta henkilökohtaisesti vaan tyytyi jättämään sen esimerkiksi apulaishovimestarin oikkujen varaan[...]. [J]uuri herra Marshall ällistytti Charleville Housessa vierailevat rouvat ja herrat kattamalla pöytään hopeat, joiden kiillotuksen taso löi laudalta kaikki aikaisemmat yritykset. Luonnollisesti hovimestarit kaikkialla maassa alkoivat pian sen jälkeen työnantajiensa vaatimuksesta keskittyä pontevammin hopeakysymykseen.

Vähitellen paljastuu, että Stevensin suuresti ihailema herra Darlington, mies, jonka palvelemiselle hän on omistanut koko elämänsä, oli natsien hyvä kaveri ja tärkeä linkki Englantiin toisen maailmansodan aattona. Herr Ribbentropille portviiniä tarjoileva ja juutalaisia alaisiaan työnantajansa käskystä erottava hovimestari pitää kuitenkin hopealusikoiden kiillottamista tärkeämpänä kuin sitä, keitä hän oikeastaan palvelee. Asiahan ei hänelle kuulu, eikä hovimestari - “sellainen ihminen kuin sinä ja minä”, kuten Stevens sanoo lukijalle - ole oikea ihminen ottamaan kantaa poliittisiin kysymyksiin. Yhteiskunnan ylempien luokkien tehtävä on hallita maailmaa, hänen ja meidän tehtävämme on huolehtia siitä, että lusikat ovat tahrattomia. Näin kirjailija esittää lukijalle erittäin epämairittelevan kuvan englantilaisesta yhteiskunnasta ja mentaliteetista. Samalla hän kysyy vaikeita kysymyksiä vastuun rajoista: Riittääkö, että hoidamme omat asimme kunnolla ja näpertelemme koko elämämme toissijaisten asioiden kimpussa? Vai olisiko meidän pitänyt tietää? Pitäisikö meidän tietää?