En ole polvillani enkä tiristele liikutuksen kyyneleitä niin kuin kritiikkien mukaan pitäisi luettuaan tämän kohutun ja kehutun teoksen. Silti norjalaistaustaisen Paul Austerin vaimon, kirjallisuustieteen tohtorin ja taidehistorian tuntijan esikoinen on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, joka pohdituttaa vielä pitkän aikaa lukemisen jälkeen.
Kaikki mitä rakastin on taidehistorian professorin Leo Hertzbergin tarina kaikesta, mitä hän rakasti ja minkä hän menetti. Varsinaisesti tarina ei ole hänen, hän on vain ääni, joka kertoo rakkaistaan, kunnes he yksi kerrallaan häviävät, ja ääni sammuu. Teos on kuin elämä. Se lainehtii ja velloo, tulee esiin ja häviää jälleen. Siinä ei ole juonta, vain osia, joiden keskiöön nousee jokin elämän vaihe, tapahtuma tai henkilö haipuakseen sitten jälleen taka-alalle ja tullakseen osaksi elämän kudosta - menneisyyttä, joka on kuitenkin läsnä.
Viehättävää Hustvedtin teoksessa on New Yorkin taide- ja tiedeälymystön elämän kuvaaminen. Leon paras ystävä ja suuresti ihailema taiteilija Bill maalaa virtuoosimaisia teoksiaan ja rakentelee päivät pitkät laatikkoinstallaatioita, jotka ovat hänen elämänsä taiteeksi muutettu versio. Leo tutkii Billin teoksia, opettaa yliopistolla taidehistoriaa ja kirjoittaa taiteesta. Leon vaimo Erica opettaa yliopistolla kirjallisuutta. Billin vaimo Violet tekee väitöskirjaa 1800-luvun lopun hysteerikkonaisista ja käy pianotunneilla Pariisissa. Billin ex-vaimo Lucille lausuu hämyisillä klubeilla runojaan. Matt pelaa baseballia ja on lahjakas tuleva taiteilija. Mark jää varjoon, kunnes osoittautuu psykopaatiksi, joka tekee postmodernilla tavalla koko persoonallisuudestaan performanssin, taideteoksen. Apurahahakemuksia ei täytetä eikä työvoimatoimistossa käydä. Sen sijaan keskustellaan henkeviä ja väitellään taiteesta, syödään hyvin, juodaan iltamyöhään viiniä ja lauletaan norjalaisia kansanlauluja.
Kaiken taustalla She-monsteriksi itseään kutsuva rikollinen palottelee kulkukissoja New Yorkin kaduilla. Huhutaan, että tekojen taustalla on taidemaailman kohuttu paha poika ja Markin läheinen ystävä Teddy Gilles. Murhastakin puhutaan, eikä mikään ole parempi markkinakikka Teddyn ihmisen kokoisista, raa’asti pahoinpidellyistä mallinukeista tehdyille taideteoksille.
Mikä on taidetta? Mitkä ovat taiteen rajat? Onko elämä taidetta tai taide elämää? Olemmeko me itsemme tai jonkun muun luomia taideteoksia enemmän kuin lihaa ja luita tai ”aitoja” tunteita ja persoonallisuuden piirteitä? Hustvedt esittää suuria kysymyksiä, mutta ei anna niihin suoria vastauksia. Kirja alkaa, kun Leo ostaa Tedin maalaamaan taideteoksen ja loppuu, kun teos on muuttunut elämäksi. Taide ja elämä kietoutuvat näin yhteen eikä lukija pysty määrittelemään, missä elämä loppuu ja taide alkaa. Henkilöhahmotkin jäävät kuin suuren Elämä-nimisen installaation osiksi, jonkun tai joidenkin mielikuvituksen tuotteeksi.
Hustvedtin romaanin lumo perustuu nimenomaan siihen epämääräiseen tunteeseen, jonka se jättää jälkeensä. Aivan kuin kaikki ei olisi aivan kohdallaan. Aivan kuin asiat eivät olisi ihan sitä, miltä ne näyttävät.