Paronitar puussa

Ei ole ihme, että Kazuo Ishiguron monitasoinen romaani on saanut nuoresta iästään huolimatta klassikkon aseman. Kirja vie lukijansa 1900-luvun alun ja puolenvälin Englantiin: isoihin kartanoihin, pikkukyliin, maaseututeille, lordien juhlapäivällisille ja palvelusväen ahtaisiin tiloihin. Kirjan tiheä tunnelma tuo mieleen lapsuuden Hercule Poirot -elokuvat ja toisaalta Bertien ja Woosterin. Romaani kertoo traagisista kohtaloista ja menetetyistä tilaisuuksista, vanhenemisesta ja ihmisen elämän arvosta tai arvottomuudesta. Se pitää lukijan otteessaan alkumetreiltä aina viimeiseen lauseeseen asti.

Japanissa syntynyt ja lapsena Englantiin muuttanut Ishiguro kuvaa ja kritisoi satiirissaan englantilaista yhteiskuntaa ulkopuolisen tarkkanäköisyydellä. Kirja on jo parhaat päivänsä nähneen hovimestari Stevensin sisäinen monologi, jossa hän persoonallisella ja hyvin englantilaisella tavallaan kuvaa muutaman päivän automatkaansa halki Englannin maaseutujen. Satiireille tyypillinen matkateema antaa kirjalle kehykset ja juonentapaisen: todellinen matka käydään kuitenkin herra Stevensin mielessä.

Vanha, tapoihinsa kangistunut hovimestari kertoo lukijalle elämästään edesmenneen herra Darlingtonin loistokkaan palveluskunnan päänä ja tärkeiden poliittisten tapahtumien näkymättömänä taustavoimana. Hän on perienglantilainen hovimestarihahmo, joka edustaa yhtä aikaa selkeää tyyppiä ja on silti psykologisesti uskottava. Kuivalla ja äärimmäisyyksiin asti analysoivalla, miltei tunteettoman kylmällä ja korrektilla äänellään hän paljastaa lukijalle paljon enemmän kuin tietää paljastavansa.  Hovimestarissa kiteytyy se, mistä englantilaisessa vanhoillisessa ja jäykässä luokkayhteiskunnassa on kyse. Kirjan hienovarainen nerokkuus ja humoristisuus nousevat epäluotettavan, mutta samalla sympaattisen kertojan tavasta tehdä itsensä ja edustamansa ajattelutapa ja yhteiskunta tietämättään naurettaviksi. Kuvaava on useiden sivujen mittainen vuodatus hopeiden kiillottamisen merkityksestä maailmanpolitiikkaan:

Mikäli oikein muistan, Giffen ilmaantui kaksikymmenluvun alussa, enkä ole varmasti ainoa, joka yhdistää sen tulon ammattikunnassamme tapahtuneeseen mielialan muutokseen - tarkoitan muutosta joka nosti hopeain kiillotuksen siihen keskeiseen asemaan jossa se yleisesti ottaen vielä tänäkin päivänä on. Tämä suunnanmuutos, kuten uskoakseni kaikki tuon ajan suuret suunnanmuutokset, on sukupolveen kytkeytyvä kysymys; meidän hovimestarisukupolvemme “tuli täysi-ikäiseksi” juuri noina vuosina, ja etenkin herra Marshallin kaltaiset hahmot vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että hopeain kiillotus nousi niin keskeiseksi. [...] Useat esimerkiksi isäni sukupolveen kuuluvat hovimestarit eivät pitäneet sitä minään avaintehtävänä, ja tilnnetta kuvaa se tosiseikka, että noihin aikoihin talon hovimestari ei useinkaan ohjannut hopeiden kiillotusta henkilökohtaisesti vaan tyytyi jättämään sen esimerkiksi apulaishovimestarin oikkujen varaan[...]. [J]uuri herra Marshall ällistytti Charleville Housessa vierailevat rouvat ja herrat kattamalla pöytään hopeat, joiden kiillotuksen taso löi laudalta kaikki aikaisemmat yritykset. Luonnollisesti hovimestarit kaikkialla maassa alkoivat pian sen jälkeen työnantajiensa vaatimuksesta keskittyä pontevammin hopeakysymykseen.

Vähitellen paljastuu, että Stevensin suuresti ihailema herra Darlington, mies, jonka palvelemiselle hän on omistanut koko elämänsä, oli natsien hyvä kaveri ja tärkeä linkki Englantiin toisen maailmansodan aattona. Herr Ribbentropille portviiniä tarjoileva ja juutalaisia alaisiaan työnantajansa käskystä erottava hovimestari pitää kuitenkin hopealusikoiden kiillottamista tärkeämpänä kuin sitä, keitä hän oikeastaan palvelee. Asiahan ei hänelle kuulu, eikä hovimestari - “sellainen ihminen kuin sinä ja minä”, kuten Stevens sanoo lukijalle - ole oikea ihminen ottamaan kantaa poliittisiin kysymyksiin. Yhteiskunnan ylempien luokkien tehtävä on hallita maailmaa, hänen ja meidän tehtävämme on huolehtia siitä, että lusikat ovat tahrattomia. Näin kirjailija esittää lukijalle erittäin epämairittelevan kuvan englantilaisesta yhteiskunnasta ja mentaliteetista. Samalla hän kysyy vaikeita kysymyksiä vastuun rajoista: Riittääkö, että hoidamme omat asimme kunnolla ja näpertelemme koko elämämme toissijaisten asioiden kimpussa? Vai olisiko meidän pitänyt tietää? Pitäisikö meidän tietää?

Tämä pieni kirjanen on kerrassaan viehättävä. Mitä tapahtuisi, jos Hänen Majesteettinsa Kuningatar Elisabet II yhtäkkiä, sattumalta löytäisi elämäänsä kirjat? Mitä jos hän innostuisi lukemisesta kuin parhaat ahmimisikäiset? Lukemisesta itse pitävälle kuningattaren uppoutuminen lukutoukan maailmaan on herkullista seurattavaa. On helppo tunnistaa se kirjallisuuden vastustamaton vetovoima, jonka valtaan kuningatar yllättäen joutuu:

Kuningattaren toistuviin velvollisuuksiin kuuluivat parlamentin avajaiset, velvoite jota hän ei ollut ennen pitänyt mitenkään raskaana ja josta hän oikeastaan oli nauttinut: vaunukyyti Mallia pitkin kirkkaana syysaamuna oli vielä viidenkymmenen vuoden jälkeenkin sykähdyttävä kokemus. Mutta ei enää. Hän kammosi niitä kahta tuntia, jotka matkaan menisi, mutta onneksi he olisivat katetussa vaunussa, eivät avovaunussa, joten hän saattoi ottaa kirjan mukaan. Hän oli jo aika taitava vilkuttamaan lukiessaan, temppu onnistui hyvin kun piti kirjan ikkunan alapuolella ja katseensa siinä eikä väkijoukoissa. Herttua ei tietenkään pitänyt vähääkään siitä, että hän luki, mutta hyvänen aika kuinka se helpotti.

Miellyttävän, nostalgisen tunnistamisen elämyksen ja herkullisten ajatusleikkien lisäksi kirja tarjoaa myös aivan vakavasti otettavaa yhteiskunnallista kritiikkiä, satiirin muodossa. Tai ainakin itse tulkitsen Bennettin pohtivan ja kritisoivan vanhojen, yhteiskunnallisten valtahierarkioiden kahlitsevaa ja todellisuudelle vierasta luonnetta. Miksi kuningatar on ainoa ihminen, jolta lukemisen tarjoama henkinen vapaus ja kirjaan keskittymisen itsekkyys olisi kiellettyä? Kirjan huumori on kuivaa, erittäin brittiläistä muutenkin kuin aiheensa puolesta, mutta hyvin herkullista joka tapauksessa. Ennen muuta tätä kirjaa voi suositella kuitenkin siksi, että se herätti minussa pitkästä aikaa puhtaan, nautinnollisen, kirjallisen ahmimishalun - saman ilmiön, jota teos kuvaa.

Kehuttu ja palkittu kotimainen elokuva viime vuodelta on kiinnostanut minua julkaisemisestaan lähtien, mutta nyt vasta sain sen kotiteatterin katsomolle. Elokuvan tematiikka oli kiinnostava, ja kotimaiseksi leffaksi se olikin kelpo katselukokemus. Tummien perhosten koti sijoittuu tarkemmin nimeämättömällä Saarella sijaitsevaan poikakotiin, jonka karismaattinen, mutta kiistanalainen johtaja pyrkii kasvattamaan hoteissaan olevista, toivottomiksi tapauksiksi luokitelluista pojista yhteiskuntakelpoisia yksilöitä, voittajia omaan menneisyyteensä nähden. Tommi Korpela tekee jälleen yhden vahvan roolisuorituksen koulukodin johtajana. Tapahtumien ajankohta on menneisyydessä, ja lastensuojelulaitoksen toiminnan katseleminen tekee pahaa nykykatsojan silmissä. Simputusta ja väkivaltaa.

Leena Landerin romaaniin pohjautuva käsikirjoitus on rakennettu vahvasti päähenkilö Juhanin kasvukertomukseksi, jossa hän vähittäin tunnistaa ja tekee tiliä oman traumaattisen menneisyytensä kanssa. Syvästi traumatisoituneen, vanhempiensa hylkäämän Juhanin rooli on liian vaativa nuorelle näyttelijälleen (Niilo Syväoja, s. 1991), eikä tämän sisäinen kamppailu ja tuska avaudu elokuvan kautta sillä tavoin, että se kantaisi koko elokuvan mestariteokseksi - vaikka siihenkin tässä aineksia olisi.

Anja Snellman käsittelee viimeisimmässä, kovasti elokuvaa Thirteen muistuttavassa romaanissaan jälleen kriittisesti naisen asemaa länsimaisessa patriarkaalisessa yhteiskunnassa - tällä kertaa lapsiprostituution näkökulmasta. Kolme eri henkilöä kertoo omasta näkökulmastaan tarinan kadonneesta Jasmin Martinista, lemmikkikaupan tytöstä. Jasmin on kiltti ja koulussa menestyvä tyttö, joka ajautuu murrosiän kuohuissa mukaan lemmikkikaupan suojissa toimivan, nuoriin tyttöihin erikoistuneen seksibisneksen toimintaan. Tarina alkaa, kun Kastajaksi itseään kutsuva mies iskee silmänsä Jasminiin ja sieppaa tytön mukaansa. Ääneen pääsevät vankeudessa nuoreksi aikuiseksi kasvaneen Jasminin lisäksi tytön äiti sekä Randi, nuorukainen, joka tulee paremman elämän toivossa Suomeen ja päätyy isoveljensä vanavedessä pyörittämään wet bed clubia.

Syyttävän sormensa Snellman kohdistaa muun muassa Internettiin, jonka kautta on helppoa levittää ja löytää kyseenalaista ja rikollista materiaalia. Populaarikulttuuri poptähtineen ja televisiosarjoineen luo vääristyneitä malleja ja paineita siitä, millainen naisen pitäisi olla. Vanhemmat ovat välinpitämättömiä eivätkä huomaa omilta ongelmiltaan lapsiaan. Kristinuskokin saa oman osansa kritiikistä: Kastajan halu määritellä ja nimetä uudelleen sieppaamansa tyttö, joka edustaa syntistä seksuaalisuutta, muistuttaa Raamatun luomiskertomuksesta.

Kyseessä ei siis ole varsinaisesti iloinen joululomaromaani, mutta Snellmanin varmaa ja mukaansatempaavaa kerrontaa lukee (tai tässä tapauksessa kuuntelee) mielellään. Snellman varioi luontevasti keskeisintä teemaansa - naisen seksuaalisuutta - ja käsittelee siten aihetta eri näkökulmista. Päähenkilön gynekologi-äiti kertoo esimerkiksi siitä maanantaipäivästä, jolloin hän vastaanotollaan tajusi tyttärensä kadonneen. Samalla lukijalle esitellään laaja kavalkaadi erilaisissa elämäntilanteissa olevia naisasiakkaita.

Välillä tulee kuitenkin tunne, etteivät romaanin henkilöhahmot ole kaikin puolin uskottavia. He tuntuvat olevan enemmän tietyn stereotyyppisen ihmistyypin edustajia kuin eläviä ihmishahmoja: välinpitämätön äiti, lahjakas ja pohjimmiltaan kiltti tyttö, joka ajautuu huonoille teille, tytön uusi, varhaiskypsä ja villi ystävätär… Aihe on toki tärkeä, mutta tämä tarina on kyllä kerrottu jo moneen kertaan ennenkin. Tekee lisäksi mieli kysyä eikö kirjailija ole saanut upotettua kaikkia haluamiaan sävyjä ja ajatuksia itse tekstiin, kun hänen täytyy vielä selventää asiaansa epilogissa, jossa esitellään alleviivaavan suorasanaisesti naiskaupan historiaa ja listataan halki, poikki ja pinoon ne asiat, joista ilmiö juontaa juurensa.

Että elämä ei kävisi liian harmoniseksi ja rauhalliseksi, täytyy välillä lukea sotakirjallisuutta. Ja mikäs on lukiessa, kun M kantaa kirjastosta pinon, josta valikoida. Jonathan Littellin kohutun ja palkitun tiiliskiven Hyväntahtoiset lukeminen kävi ylivoimaiseksi siinä viikossa, jonka kirjasto soi lukuaikaa, eivätkä ensimmäiset kymmenet sivut myöskään onnistuneet vielä vakuuttamaan tarpeesta lukea koko kirja. Ehkä se olisi myöhemmin parantunut.

Sen sijaan tartuin Frederic Manningin kooltaan huomattavasti pienempään sotateokseen Harva hyvin kuolee, jonka kirjoittajalla on omakohtainen kokemus kuvaamastaan sodasta. Kirja sijoittuu I maailmansodan länsirintamalle, Sommeen ja Ancreen, joissa paitsi kirjan sankari sotamies Bourne komppaniansa mukana, myös kirjailija Manning oli sotilaana. Sommehan kuuluu maailmanhistorian pahamaineisimpien taisteluiden joukkoon brittien etenkin hyökkäyksen alkuvaiheessa kärsimien valtavien tappioiden vuoksi. Kirjan kuvaamana aikanakaan tilannetta Sommen rintamalla ei voi kuvailla helpoksi.

Kirja itsessään on hyvä. Alkuperäisenä julkaisuajankohtanaan (1930, sensuroitu versio 1929) se epäilemättä edusti sodan illuusioiden riisumista tavalla, jota on vaikea nykyään kuvitella. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisenä aikana sota nähtiin vielä kunnian kenttinä, joilla miehet ottivat mittaa itsestään ja toisistaan urhoollisuuden ja isänmaallisuuden hyveissä. Tämän kuvan Manning kiistää: hänen kuvaamansa sota on kurjaa, älytöntä, likaista ja tylsyttävää. Sotilaiden keskeinen päämäärä on ottaa kaikki irti elämästä niin kauan kuin voivat: “Syökää, juokaa ja iloitkaa, sillä huomenna te kuolette!” Tämä kaikki on meille jo tuttua lukemattomista sotaa kuvaavista romaaneista, muistelmista ja elokuvista, mutta Manningin teoksen julkaisuajankohtana sen ilmeisesti tiesivät vain sodan omakohtaisesti kokeneet. Niinpä esimerkiksi Ernest Hemingway sanoi lukevansa teoksen vuosittain muistaakseen asioiden todellisen laidan.

Kirjan sankari Bourne on kiinnostava ja sympaattinen hahmo. Hän on jopa niin sympaattinen, että kirjallisessa mielessä hän ja hänen kohtalonsa muodostavat kenties teoksen heikon kohdan. Bournen kohtalo on hiukan liian aavistettava, hänen hahmonsa hiukan liian puhdasotsainen säilyttääkseen täydelleen uskottavuutensa. Mutta ehkäpä kokonaisuus olisi liian toivoton, liian synkkä, ilman tämän sodan jumalattaren alttarille uhrattavan miehen lujana säilyvää ihmisyyttä.

Road movie kirjallisessa muodossa. Kirjallisuus on tällaista, jos vauhti ja liike on pääasia, ja hengen vetäminen tapahtumien välillä epäsuotavaa - kuten tiettyjen lajityyppien elokuvailmaisussa tunnutaan ajattelevan.

Kirjan alku ei lupaillut kovin hyvää. Ensimmäiset luvut olivat irrallisia, ja niiden henkilöhahmot eivät herättäneet kiinnostusta. Sen jälkeen vaihde vaihdettiin vapaalta suoraan viitoselle, ja esiteltiin kirjan keskeinen yökötys, Tupperware-kulhossa matkaava pää, sekä pään matkakumppani ja (äkillisesti, muttei ilman omaa ansiotaan) leskeytynyt aviovaimo, Thelman ja Louisen versio potenssissa kahdeksan. Mietin, miten näistä asetelmista voi vielä tulla edes kohtuullinen kirja. Epäilykseni olivat osittain perusteettomia: kyllähän tästä viihdyttävä ja ihan mukaansatempaava lukukokemus sittenkin sukeutui. Mutta ettei lukijalle olisi päässyt käymään aika pitkäksi, oli kirjailija halunnut tuoda roadmovie-rikostarinan lisäksi kirjaansa yhteiskunnallista ulottuvuutta mustien kansalaisoikeustaistelun kuvauksella, ja pienen pojan joutumisella näiden molempien tapahtumaketjujen pyörteeseen.

Suuresta tai lukijalle uutta ajateltavaa antavasta kirjallisuudesta ei ole kysymys. Muutenkin “rapakon” toisen puolen nykykirjallisuudesta suurin osa tuntuu pyrkivän lähinnä viihdyttävyyteen. Ja sen kyllä pohjoisamerikkalaiset kirjailijat hallitsevatkin erinomaisesti. He ovat hyviä tarinankertojia, mutta omaperäisyyttä ja syvempää sisältöä kirjoissa ei juurikaan ole. Päinvastoin kuin edeltäjänsä, jotka kirjoittivat erinomaisen viihdyttävästi, mutta viihdyttävyys ei ollut pääasia, vaan heillä oli myös painavaa sanottavaa. Ehkä olen väärässä; jos niin on, ilahdun suuresti. Ehkä luen vain vääriä amerikkalaiskirjailijoita?

Kirja on julkaistu Otavan Kirjastossa, joka on profiloitunut omien sanojensa mukaan maailmankirjallisuuden valioihin. Enimmäkseen hyviin kirjoihin olen sarjassa törmännytkin, eikä Christopher Burnsin Jään viettelys muodosta poikkeusta. Erinomaisen jännittävässä ja hyvin kerrotussa teoksessa on kysymys ystävyydestä, rakkaudesta, elämästä, ponnistelusta äärirajoilla ja siitä, mitä kaikkea ihminen on valmis uhraamaan tavoitteidensa vuoksi. Ja vuorikiipeilystä.

Ystävykset Hansi ja kirjan minäkertoja Ernst ovat nuoresta saakka harrastaneet vuorikiipeilyä yhdessä. Nyt he ovat päättäneet - tai oikeastaan Hansi on päättänyt, ja pyytänyt Ernstin mukaansa - valloittaa voittamattoman Versucherinin pohjoisseinämän. Kilpajuoksu muita kiipeäjäryhmiä vastaan on totista, eikä Hansi ota korviinsa epäröintiä tai perääntymistä. Kunnia on tärkeintä. Kaikkeen kietoutuu myös 1930-luvun kansainvälinen politiikka. Hyvin alkanut seinämän valloitus kääntyy kuitenkin ystävysten kiirastuleksi, jossa on kysymys elämästä ja kuolemasta.

Burns kuvaa kiipeämistä tavalla, joka piti ainakin minut lukijana vankasti otteessaan. Ihminen äärirajoilla, henkensä uhalla valloittamassa armottomalta luonnolta aina uutta jalansijaa on huikea, mutta samalla erittäin karmaiseva ajatus. En ole itse tosiaankaan mitään ääriolosuhteiden tyyppiä.

Ottaen huomioon kirjan laadukkuuden - ja sen, että se on ylipäätään suomennettu - on kummallista, että kirjailijasta ei löydy juurikaan tietoa netistä. Ei kotisivua, ei biografiaa kustantajan sivulla, ei juuri mitään. Muutamia mainintoja vain; ilmeisesti Burns on julkaissut viisi romaania, mutta muuta ei kai häneltä sitten ole suomennettu. Se on harmi, sillä mielelläni olisin lukenut lisääkin tätä lajia.

Tämä norjalaisen lasten- ja nuortenkirjailija Erna Oslandin teos tarttui käteeni kirjaston aikuisosaston hyllystä, johon se oli sijoitettu todennäköisesti arkaluontoisen aiheensa vuoksi. Punaisen huoneen tyttö käsittelee nimittäin insestiä. Aihe on tärkeä, ja on hyvä, että joku kirjoittaa siitä nuorille suunnatun kirjan. Muu kirjassa onkin sitten huonoa. Juoni on naiivi. Kirjan sävy on aika kevyt - siis siihen nähden, millaisia seurauksia insestistä tosiasiassa on lapsen tai nuoren psyykkiselle hyvinvoinnille.  No, nuortenkirjassa ei tietysti ole tarpeen käsitellä vaikeaakaan aihetta ylivoimaisen synkästi, mutta tämä kyseinen kirja on kyllä joko suunnattu ihan lapsille (noin 10-vuotiaille) tai sitten aliarvioi pahasti nuorten kyvyn käsitellä vaikeita asioita. Ja vielä: jos kirjallisuuden avulla halutaan antaa lapsille välineitä suojata itseään seksuaaliselta hyväksikäytöltä, niin kannattaisi keskittyä sellaiseen hyväksikäyttöön, jota lapset useimmiten kohtaavat - toisin sanoen perheen ulkopuolisen henkilön tekemään. Suoranainen insesti, josta tämä kirja kertoo, on huomattavasti harvinaisempaa.

Takakannen mukaan teos on voittanut Pohjoismaisen nuortenkirjakilpailun vuonna 1990. Täytyy sanoa, että sillä kertaa on kyllä palkittu aiheesta, ei kirjasta.

Marokkolainen, Pohjois-Afrikan tärkeimpiin nykykirjailijoihin kuuluva Tahar Ben Jelloun voitti nimenomaan tällä kirjallaan Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, Goncourt-palkinnon, vuonna 1987. Eikä valinta ollut huono.

Itse kirjaa on kuitenkin vaikeata kuvailla. Alun muutamien sivujen tahmeuden jälkeen se tempaisi minut lukijana mukaansa melkein lumouksenomaiseen viehätykseen. Kyse ei kuitenkaan ollut halusta ahmia kirja yhdeltä istumalta, vaan pikemminkin maistella sitä pala kerrallaan, kuin hyvää tummaa suklaata, antaa maun viipyä suussa. Tärkeintä ei siis ollut juoni (vaikka olihan sekin tärkeä), vaan kieli ja kerronnan tapa. Outoa kyllä, kerronta oli samaan aikaan epäselvää ja vertauskuvallista, ja kuitenkin aivan selvää.

Kirjan päähenkilö on Zahra, jonka hänen isänsä on kasvattanut poikana, Ahmedina. Isä vapauttaa kuollessaan Zahran valheesta, jossa hän on elänyt, ja hän saa jatkaa elämäänsä naisena. Zahra päättää lähteä pois unohtaakseen menneisyytensä kirouksen. Kertomuksen kuluessa käy kuitenkin ilmi, että hän ei pääse pakoon mennyttä, eikä voi kokonaan unohtaa. Menneisyys ja unohtaminen tekevät hänestä ainutlaatuisen, ja siksi kirja on samalla rakkaustarina. Koska kertomisen tapa on kirjassa olennaista, ei juonikuvaus välitä kuitenkaan mitään kovin olennaista.

Paljon jää selittämättömäksi, paljon on myyttistä. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä selvää on, että kirjan ja Zahran maailma on myös unen ja kuvittelun maailma, vaikka ulkoinen todellisuus onkin myös varsin vahvasti läsnä.

Musta side silmilläni minä pääsin vähitellen sokeiden maailmaan. Opettelin uudestaan arjen liikkeet jotka vankilassa supistuivatkin vähimpään mahdolliseen. Riisuin siteen vain lukeakseni, kirjoittaakseni tai pestäkseni itseni. Pimeä vyöhyke jota kutsuin luokseni kävi päivä päivältä sankemmaksi. Se auttoi minua irrottautumaan ruumiistani, jättämään sen koskemattomaksi säilyttäen palavana muistona rakastamani miehen viimeiset hyväilyt. Aika tyhjentyi itsestään. Tällä kertaa en teeskennellyt mitään. Sopeuduin ja opin kesyttämään yksinäisyyden ja odotuksen.

Suosittelen, paitsi niille, joiden mielestä moniselitteisyys on kirjallisuudessa - tai elämässä - lähinnä häiritsevää.

Luin aikoinani, kymmenisen vuotta sitten, Suvi Kinoksesta ja hänen seitsemästä enostaan, ja ihastuin ikihyviksi tytön ja suoraviivaisten, mutta hyväsydämisten tohtorisenojen anarkistiseen ja hyväntuuliseen meininkiin. Jukka Parkkinenhan on luonut myös elämänfilosofialtaan jonkin verran synkkyyteen taipuvaisen Kalevi Korpin, jonka nokasta on kuultu mm. seuraavat mainiot säkeet:

Elon lehmä, pisara viimeinen,
mun maljaani viimein lypsä:
vaikka elämä kuinka raakaa on,
minä ainakin olen jo kypsä.

Suvi Kinos ja Kalevi Korppi on kirjoitettu lapset tai nuoret mielessä. Itse olen molempiin tutustunut vasta aikuisena, ja ainakin Suvi Kinoksen seikkailuissa on paljon sellaisia elementtejä, jotka eivät lapsille helposti avaudu, ainakaan toivottavasti. Sen verran paljon enot pitävät petrolista, jonka paljosta juomisesta Rupu-eno saa valitettavasti delirium tremensin. Ehkä kirjojen monikerroksisuus toimii perhelukemistossa: jotain hauskaa lapsille, jotain hauskaa aikuisille. Mutta voivat näitä kirjoja aikuiset lukea ihan itsekseenkin.

Muistikuvani ensimmäisestä kohtaamisesta Suvi Kinoksen kanssa oli imartelevampi kuin tämä toinen. Olisiko kyse sitten ensimmäisen lukukokemuksen yllättävyydestä, oman iän lisääntymisestä, vai onko sarjan ensimmäinen kirja tosiasiassakin tuoreempi ja hauskempi, sitä en osaa arvata.

Tällä kertaa pienestä Suvi Kinoksesta on tullut jo koululainen, ja tohtorisenot puolestaan hankkiutuvat parisuhteisiin huimaavalla tahdilla ollakseen vannoutuneita poikamiehiä. Naapurin kanssa riidellään, Suvi harrastaa koulukaverinsa Mikon kanssa balettia ja osoittautuu varsin varakkaaksi nuoreksi naiseksi. Mikon ja Suvin myöhemminkin ilmeisesti jatkuvasta suhteesta vihjaillaan. Enojen korkealentoisen sanankäytön ja Suvin lapsen ymmärryksen yhteentörmäyksistä kasvaa kirjan mehevin huumori: paranoidinen on henkilö, joka epäilee, että toiset kaatavat kahvia hänen taskuihinsa, kiirastuli taas Leevi-enon tekemä kaalilaatikko. Kaiken kaikkiaan mukavaa ja viihdyttävää menoa. Harmi, että odotustaso oli korkeammalla huikean ensitutustumisen vuoksi.

Voin silti lämpimästi suositella kaikille, jotka tuntevat olevansa vähänkään lapsenmielisiä. Hyvää tuulta on luvassa.